Olen viime aikoina miettinyt ihmisten ja seurakuntien välistä yhteyttä ja rakkauden nimen käyttämistä niin monella tavalla. On paljon oikeassa olemisen ilmapiiriä. Oikeista kalenteriajoista. Oikeasta teologiasta. Oikeista juhlapyhistä. Oikeista tavoista elää avioliittoa tai yksinäisyyttä. Oikeassa olemisesta täydellisestä Raamatun tuntemuksesta. Saako Raamattuun ja Jeesukseen uskova olla vain sitä mitä uskoo, vai pitääkö minun olla kaikille kaikkea ja yhtyä kaikkeen – kaikkiin uskomuksiin ja uskontoihin? Tai miten minun pitäisi ihmistä kohdella? Mitä voin heille sanoa etten loukkaa ketään? Vai loukkaanko jokatapauksessa jotain kun sanon mitä itse ajattelen tai jätän sanomatta. Sanonko mielipiteni suvaitsevasti vai konservatiivisesti- vai siltä väliltä? Olenko juuri oikeassa oikeista terapiamuodoista tai saako íhminen edes eheytyä? Onko sekin jo väärin ja kiellettyä? Olemmeko yllättäen rakkauden nimissä eri uskontojen ja suuntausten”marionetteja”?
Olen monesti surrut miten me uskovatkin olemme lähteneet näihin väittelyihin mukaan. Ehkä miellyttääkseen tai pitääksemme omassa yhteisöissämme ja seurakunnissamme ihmisiä. Kiinteistöjä ja sähkölaskujakin maksavia? Ihmisen rikkinäisyys on joskus sitä ihmissuhteissa, että olemme kuin ”marionetteja”. Kuka hyväksyy minut tällaisena ja mielipiteineni? Rakastaako minua kukaan? Itse ainakin voin tunnustaa että yritin kelvata ensin vanhemmilleni ja läheisilleni tyttönä, vaikka poikaa oli kovasti jo odotettu kotitilalle; sitä jatkamaan. Terapiassa olen ymmärtänyt että naapureiden terve ”sääli” ja pienen tytön viattomuus toi paljon hyväksyviä katseita elämääni. Sinä kelpaat tyttönäkin. Tervetuloa maailmaan. Kuin Isän rakkautta syvimmillään. Kelpaat. Olet hyväksytty. Jo ensimmäiset vuodet merkitsevät paljon tulevaisuutta ja ihmisyyttämme ajatellen.
Olemme niin monet olleet suorittajia. Opiskelussa, rippikoulussa, ajokortin ajamisessa, seurustelussa, aviolittossa, työssä, lottojen epätoivoisessa tekemisessä, kodin rakentamisessa, hengellisessä työssä ja jopa pelastuksessa. Odotamme koko ajan jotain, emmekä välttämättä itsekään tiedä edes mitä. Suorittaminen, vaatimukset ja sisällä oleva rakkauden kaipuu vaatii. Ei vain ole. Koko elämä menee liian pitkään kysymykseen – kelpaanko. Saatamme ikävä kyllä jossain pysähdyksen vaiheessa huomata, että elämä tässä ja nyt ja on jäänyt elämättä ihan perus arkeamme.
Olemme ehkä epätoivoisesti yrittäneet kelvata – epäonnistumalla siinä aivan totaalisesti. Emme kelvanneet silläkään, että kumartelimme joka suuntaan hylkäämällä siten joitakin – huomaamattamme. Olemme ikävä kyllä liian usein kuin ”Marionetti nukke”, joita ohjaillaan ulkoapäin – ihmisten taholta. Ei ulkoapäin – Jumalan tahtoon tyytyen. Jos teet tai sanot noin, niin kelpaat minulle, yhteyteemme tai jopa yhteisöömme. Kuka ja mikä Sinua ja minua ohjaa? Mistä ja minne? Mukaudunko ihmisten mielipiteisiin. Tähän maailmaan ja ajan ilmiöihin? Tavoittelenko ihmisten vai Jumalan hyväksyntää? Hyväksynkö edes itse itseäni taivaallisen taivaallisen Isän armahdettuna lapsena – Kristuksen jo tehdyn työn vuoksi?
Itseäni on paljon puhutellut Raamatun lehdiltä Paavalin elämä. Hän itse oli Israelilainen – Benjaminin sukukuntaa, niinkuin hän roomalaiskirjeessä meille tämän ajan ihmisille viestittää. Olen monesti miettinyt miten oikeassa hän oli ollut omasta ja joidenkin mielestä kaikessa. Ollut kaikkia vastaankin, kunnes kaatui täysin rähmälleen – Vain Jumalan armosta ja rakkaudesta. Paavali ei ehkä enää sen jälkeen ollut uskonnollisuuksien ”Marionetti” tai ehdottomuus, vaan Jeesuksen Kristuksen todistaja. Häntä ei enää ohjannut mielipiteet eikä oikeaoppisuuskaan. Oliko hän varma enää omasta pelastuksestaankaan? Vain rakkaudesta joka hänen sydäntään ”pakotti”, hän antautui Jumalan käyttöön. Hän ehkä tiesi hyvinkin ihmisen osan ja mitä oli olla vapaa ja sidottu orja. Olla juutalaisten ja kreikkalaisten keskellä. Hän ei ehkä enää ollut konservatiivi tai suvaitsevainen, vaan ollessaan ihmisten keskellä hän toi perus evankeliumin sanomaa ristiinn naulitusta ja ylösnousseesta Kristuksesta esille. Messiaastaan. Kaikille. Sillä yhdellä tavalla, millä Isän suuresta rakkaudesta Hänen Poikansa kautta voi kertoa.
Hän ehkä oli löytänyt viimein ytimen. Täydellisen epäonnistumisen kautta. Miksi niin usein siunaukset tulevat juuri vaikeuksien kautta ja keskelläkin. Jumala ei auta meitä ehkä niinkkän vaikeuksista kuin vaikeuksissa. Ei niinkään sairauksista terveeksi kuin sairauksissa. Ei niinkään taloudellisista huolista pois kuin taloudellisessa huolessa. Ei niinkään pois kärsimyksestä kuin kärsimyksissä. Kaiken minä voin Hänessä, joka minua vahvistaa – sanoi Paavalikin viimein.
Olenko minä tai sinä tai seurakunnat löytäneet evankeliumin ytimen? Silloinkin kun lähden sunnuntaina kirkkoon tai vietän sapattia lauantaina. Vai vietänkö joka päivä juhlaa pelkästä suurimmasta ihmeestä – pelastuksen armosta – pyhittämättä mitään päivää tai pyhittäen jokaisena päivänä hetken Jumalan kanssa. Kiitänkö Jeesuksen sovitustyöstä syntiemme tähden. Sen kautta kun Isä katsoo niin Rakastaa. Ei niinkään sinun tekosi tai tekemättä jättämisesi vuoksi, vaan tänne maapallolle luotuna ja syntyneenä. Juuri tähän aikaa. Oli aikasi tai aikani hyvää, huonoa, helpoa tai vaikeaa. Nyt on juuri oikea hetki ja aika. Vaikka sairasvuoteella tai työn touhussa. Eiliseen ja menneisyyteemme voimme ainakin silloin tällöin laittaa ”merkkikiviä ja viirejä”. Muistuttamaan että Jumala oli ja auttoi niinäkin aikoina. Hän ja Hänen Sanansa on ja pysyy. Hän on uskollinen. Ja ehkä vain Hän.
On edes yksi johon voimme tänäänkin luottaa. Huomisesta emme vielä tiedä. Niinkuin äitini sanoi: ”Eilinen on mennyt, huomisesta emme tiedä – tänään auttaa Herra.” Vain Jeesuksen sovitustyön kautta olemmme kerran menossa iankaikkiseen iloon ja juhlaan – hyvien päivien ja joskus hyvinkin syvien surujen ja kurujen kautta. Se on tämän ajan elämää – arjen kipuja ja suruja. Tietenkin myös paljon iloa ja kiitoksen aihetta. Kaikesta sittenkin. Arkea. Uskossa eläen. Sinä olet rakastettu. Me olemme mitä olemme, mutta Jumala on hyvä – rakastettava, ylistettävä ja kunnioitettava. Hän on ainut joka voi pelastaa. Me emme ketään. Voimme vain auttaa lähimmäisiä ja kulkea hetken aikaa vierellä. Voimme olla Hänen rakkautensa viestiviejiä. Vain tyhjiä kanavia. Isän rakkauden lähettiläitä – Jeesuksen kautta.
